Sain Fin-Estiltä mahdollisuuden kertoa kokemuksestani liittyen rintojen suurennusleikkaukseen. Tämä tulee olemaan hieman erilainen teksti kun yleensä tälläset blogit, koska mun kokemukseen liittyy komplikaatio. Haluankin kiittää jo heti alkuun Fin-Estin omistajaa, Miriamia, joka antoi mahdollisuuden kertoa omin sanoin tästä kokemuksesta ja musta on mielettömän hienoa että Fin-Estissä puhutaan riskeistä suoraan eikä hyssytellä.
Täytyy sanoa että itse en mitään vuosia asiaa harkinnut, mutta mulle leikkaus oli kuitenkin itsestään selvä juttu. Syy nimittäin oli laihtuminen. Harrastan kuntosalilla treenaamista ja oma ihannevartalo on lihaksikas ja mahdollisimman vähärasvainen, eli ihan kivojen ja sievien rintojen tilalle jäi 15kg rasvanpudotuksen jälkeen kaksi nahkapussia roikkumaan.
Kaikki alkoi siis konsultaatiostaFin-Estillä ja koska tämä tuntu juuri sopivalta heti alusta lähtien, en kokenut tarvetta käydä muualla. Ratkaisuun vaikutti mun kohdalla hinta, kirurgi, paikka, portfolio sekä todella yksityiskohtaisesti esitetty konsultaatio, jossa käytiin läpi kaikki mahdollinen kuljetuksista eri implantti vaihtoehtoihin ja leikkausviiltoihin. Kiitos siitä Leealle. Päädyttiin 4,5dl ja lihaksen päälle laitettaviin pyöreisiin implantteihin (Tämä oli myös Jyri Kullamaan mielestä oikea valinta, koska treenaan paljon).
Jokainen käy omaa paikkaansa valitessaan lähes varmasti tutkimassa kaikenmaailman keskustelupalstoja ja niin kävin minäkin… Sille linjalle mentäessä on sitten muistettava se suodatin, on niin paljon kuraa mitä halutaan toisista kirjoittaa. Osa varmasti totta, toiset kilpailijoiden suusta ja milloin mistäkin syystä. Parhaiten jäi mieleen kirurgin salasuhteesta asiakkaaseen kirjoitettu juttu. Tässä vaiheessa laitoin läppärin kiinni ja ajattelin että kunhan työnsä tekee kunnolla, on mulle aivan se ja sama kenen kanssa suhteessa on, JOS on…
Nyt päästäänkin sitten jo siihen vaiheeseen, että käydään pakolliset mammografiat/ultra ja PVK (verikoe) tekemässä. Kontrollifriikkinä tunnettuna henkilönä tein tietysti kaikenlaisia esivalmisteluja kotiin myös, jotta leikkauksen jälkeen on mukavampi olla. Esimerkiksi pakkaseen valmiiks ruoka-annoksia, jne..
Sitten tarvittavat tavarat kasaan ja satamaan odottamaan laivaa. Tässä olikin asia, jota jännitin ite kaikista eniten. En oo koskaan matkustanu laivalla yksin. No ohjeita noudattamalla se oliki helppoo, joten turhaa sitä nyt sit jännitettii. Kun astuin Tallinnassa laivasta ulos, niin siellä olikin mies odottamassa lappu kädessä jossa luki mun nimi – samaan lappuun oli laitettu kahden muun nuoren naisen nimi. Jesh.. sielunsiskoja.. Tästä me suunnattiin kaikki autoon ja sairaalaan.
Sairaalassa meitä oli hoitajat vastassa. Kaikilla oli omat huoneet jossa oli kaksi sänkyä (lisähintaan olisi siis saanut ottaa saattajan mukaan). Sen jälkeen plastiikkakirurgi Jyri Kullamaa tuli merkitsemään tussilla kaiken maailman kuvioita vartalolle ja yhtäkkiä oltiinkin jo leikkauspöydällä. Nukutuslääkäri puristeli olkapäätä ja kysyi “bodybuilding?” ja sitten tulikin nukkumatti. Tää kaikki tosiaan kävi niin nopeasti etten ehtinyt jännittää yhtään.
Heräämö: Hoitaja “Sattuuko” Minä “Ei, nälkä” . Hoitaja naurahtaa… 15min Hoitaja “Sattuuko” Minä “Ei, nälkä” jne.. n. 4-5 kertaa. Kunnes sain luvan nousta ja lähteä vuodeosastolle. Ei siis mitään kipuja. Pientä painetta rintakehässä, mutta ei särkylääkkeen arvoista. Loppujen lopuksi hoitaja sanoi että nyt on pakko ottaa lääkettä.
Ruokaahan siellä ei sitten saanut vaikka kuinka pyysi, “Tulee paha olo”. Jaahas… no laivalta salakuljetettu suklaa sai toimia aamupalana. Tässä vaiheessa olin ollut jo n. 17h. syömättä ja mulle se on LIIKAA… Ja vihdoin sitten klo 18:00 illalla, eli virallisesta syömisestä 20h. sain jotain järkyttävää kasvissose keittoa retiisileivillä varustettuna eteeni… Hyvä ettei itku tullut (mä haluun lihaa), mutta siinä vaiheessa maistu kyllä mikä vaan..
Seuraavana aamuna olikin sitten tarkistukset. DÄÄÄM että ne on Isot… eli lähes tuplaten sen kokoiset mikä on lopputulos kaiken turvotuksen takia. No siinähän sitten suihkuun vaan ja tukiliivit päälle. Hintaani sisältyi kaikki mahdollinen, joten sairaalasta sai tissipassin, antibiootit, tukiliivit ja särkylääkkeet mukaan. Sitten autokyydillä takasin satamaan ja laivalla kotiin, pakettihintaan sisältyi onneksi vielä hytti takasin tultaessa, joten paluu meni nukkuessa.
Kotona: Kaikki tekeminen oli vähä hankalaa. Et saa nostaa käsiä joten kaikki lasit kaapista, mausteet hyllyltä jne.. täytyy pyytää et annetaan, eli tässä vaiheessa se apu oli tarpeen. Itsellä niitä kipuja ei koskaan tullut joten olin jo töissä officella heti maanantaina (leikkaus tehtiin torstaina). Toki jos on töissä jossa täytyy tehdä muuta kuin näpytellä tietokonetta, täytynee harkita pientä sairaslomaa.
10pv. leikkauksesta oli tarkistus. Sulavien tikkien solmupäät poistettiin. Oli haavat kuulemma parantunut keskivertoa nopeammin, joka oli tietysti mukava kuulla.
Seroma:
Noin 2 viikkoa leikkauksesta päätin että voin jo mennä nuuskimaan salille, koska kipuja ei ollut yhtään ja voin sanoa että lähes kaikki ystäväni jotka on silikonit ottanut, on myös samoihin aikoihin aloittanut kevyen treenaamisen. Tämä tarkoitti siis lähinnä aerobista ja hyvin kevyillä painoilla pumpin hakemista lihaksiin. Kuitenkin n. kolmannen viikon kohdalla huomasin että joku ei ole nyt kunnossa. Tarkastelin rintoja ja huomasin haava-alueella pientä turvotusta. Samana iltana suihkusta pois tultaessa huomasin, että oikean rinnan haavasta oli pieni rupi irronnut ja sieltä valui vaaleankeltaista täysin hajutonta nestettä. Ja mikä kamalinta, kuulosti kuin rinnassa olisi ollut ilmaa, eli ihan selvää pulputusta, kun rintaa paineli… APUA…. Kello oli 11 illalla, enkä tiennyt muuta kuin soittaa Fin-Estin päivystys numeroon. Jätin puhelimen vastaajaan viestin jossa kerroin oireista. Tuntia myöhemmin sain tekstiviestin: ”Kuvauksesi mukaan sinulla on seroma, tarvitset siis antibiootit, ei ole hengenhätää. Hyvä että olit heti liikkeellä, hoidetaan asia heti aamusta kuntoon” HUHhuhhhuhhh… Sen verran hysteerinen olin, että kyllä helpotti kuulla asiasta.
Seuraavana päivänä Miriam soitti ja kertoi, että valitettavasti koko henkilökunta on pois kaupungista, mutta hän on järjestänyt niin että saan antibiootit kotiin asti. Eli hän oli järjestänyt auton tuomaan ne minulle. Ihan uskomattoman hyvää palvelua! Sovittiin vielä samalla, että tulen seuraavana päivänä käymään Helsingin toimipisteessä, niin Jyri Kullamaa tarkistaa itse asian.
Seuraavana päivänä näytti siltä, että vuoto olisi jo tyrehtymässä ja että voitaisiin pieni haava ommella kiinni. Tämä olikin sitten ikävä kokemus, yksi pieni pisto, mutta pirulainen että se kirpaisi, mutta nyt haava oli siis kiinni.
Noh, eipä siinä mennyt kuin seuraavaan iltaan, niin huomasin että tikki oli posahtanut auki ja haava vuoti taas ja reijästä meni ilmaa rinnan sisään, joka aiheutti epämiellyttävää ääntä, (ihan kuin vatsaa hölskyttää kun on juonut suuret määrät vettä) Ei muuta kuin uutta soittoa Fin-Estiin. Sieltä rauhoiteltiin että seroma pyrkii antibioottien avulla ulos ja niin kauan kun seromaa on, pysyy haava auki.
Popsin siis ensimmäisen antibiootti kuurini. Loppuvaiheessa huomattiin ettei vaiva helpota, niin otettiin vahvemmat aineet käyttöön. Tällä kertaa 10pv. kuuri. No nyt tuntui taas alkuun että helpottaa, mutta TAAS loppuvaiheessa vuoto alkoi lisääntyä. Tässä vaiheessa olin jo pelihousujani repimässä ja heittämässä jojoa kaulan ympärille. Miriam taas rauhoitteli, että kyllä se menee ohi. Toki jo puhuttiin mahdollisuudesta, että jos pian ei helpota, niin joudutaan ehkä operoimaan rintaa. Kuitenkaan implantin poistosta ei puhuttu, koska olin huomannut vaivan samantien ja ottanut heti yhteyttä.
Ohjeiksi olin saanut, että kaikkea liikettä mikä voisi rasittaa leikkausaluetta, pitäisi nyt välttää. Joten pidin lähes kokoajan kättä taskussa, etten vaan heiluta sitä tms.
Mutta taas sama juttu, kun antibioottikuuri oli loppumassa. Haava oli nyt alkuperäisestä n. 1cm koosta pienentynyt n. neulanpään kokoiseksi, mutta silti tihkutti. Nyt tarvittiinkin sitten järeämpiä aseita. Rupesin syömään 2 antibioottikuuria päällekäin. Samaa rataa eteni , eli eka näytti helpottavan ja taas tuli pientä vuotoa ja ilmaa kulki sisään, mutta sitten huomasinkin 4 päivää ennen kuin lääkkeet olivat loppumassa, ettei vuotoa enää ollutkaan. Haava oli umpeutunut, vaikka pidinkin perhoslaastaria haavan päällä varmuudeksi, että saisi parantua ilman minkäänlaista rasitusta.
Juttelin Miriamin kanssa asiasta ja hänkin totesi että nyt näyttäisi siltä että seroma olisi selätetty vihdoin ja viimein. Silti piti vielä ottaa varovasti 2viikkoa, ettei se uusisi. Pistin paremmaksi ja odotin 3 viikkoa ennen salille paluuta, koska takasin sitä en halua.
Nyt olen ollut treenaamassa jo muutamia viikkoja ja elämä tuntuu hymyilevän takaisin, eli olen voinut huokaista helpotuksesta. Rankkaa on todellakin ollut. En häpeä sanoa, että olen itkenyt monia iltoja tätä asiaa. Varsinkin treenaamisen pois jättäminen näin pitkäksi ajaksi on ollut äärimmäisen raskasta.
Kuitenkin oma pelastus on ollut se että olin ajoissa liikkeellä, eli HETI kun huomasin oireita. Syy on mitä ilmeisemminkin ollut seromaan se, että aloin treenaamaan liian pian leikkauksesta. Ongelmana se etten tuntenut minkäänlaista kipua, jolloin en osannut varoa tarpeeksi.
Toivottavasti monet lukijat on saanut tästä mietittävää ja tietysti muut seromasta kärsivät saavat vertaistukea. Sitä itse olisin kaikista eniten kaivannut, vaikka olen kyllä todella kiitollinen koko Fin-Estin porukalle siitä että he ovat olleet kellon ympäri tavoitettavissa ja olen saanut käydä paikanpäällä jos olen tuntenut tarvetta. Voin täydestä sydämestä sanoa etten kadu edelleenkään leikkausta. Se on ollut yks parhaista hankinnoista, mutta olisin kyllä toiminut fiksummin treenien suhteen.
-Marjo
